Tavoitteena maailman sairain kansa?

Perustuslaki määrää, että julkisen vallan on turvattava yhdenvertaisesti jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut. Koska eri osissa Suomea väestön ikärakenne, asumistiheys ja veronkantokyky vaihtelevat huomattavasti, on välttämätöntä tasata hyvinvointialueiden rahoitusta. Ikääntyvän ja harvassa asuvan väestön laadukas ja saavutettava hoito on kalliimpaa kuin nuorempien.

Nykyinen hyvinvointialueiden rahoitusmalli on hyvin monimutkainen. Rahoitukseen vaikuttaa

1. Asukasmäärä

2. Väestörakenne

3. Alueelliset erityisolosuhteet (esimerkkinä pitkät matkat, saamelaisalueiden

erityistarpeet)

4. Kustannustason ja toiminnan muutokset (esimerkiksi inflaatio)

5. Tasapainottava rahoitus (jotta vältetään liian suuret alueiden väliset erot)

Lisäksi rahoituksen määrään vaikuttaa alueen sairastavuus ja terveysindikaattorit, joita arvioidaan mm. Kelan ja THL:n tuottamien tietojen perusteella (lääkeostot, diagnoosit ja hoitojaksot). Tavoitteena on taata riittävä rahoitus suhteessa sairastamisen määrään.

Vanha toteama on, että sitä saadaan, mitä mitataan. Erityisen varmasti saadaan sitä, mistä palkitaan rahallisesti. Jos hyvinvointialueita palkitaan suuremmasta määrästä diagnooseja ja hoitojaksoja, niin niitä myös saadaan.

On nurinkurista palkita hyvinvointialueita sairastavuuden lisäämisestä. Miksipä esimerkiksi suojata vastasyntyneitä vasta-aineella vakavilta RSV-infektioilta, jos panostuksesta seuraa rahoituksen vähentyminen?

Perustuslaki velvoittaa myös edistämään väestön terveyttä. Maailman onnellisimmasta kansasta ei saa tehdä diagnooseja tehtailemalla maailman sairainta (diagnoosien määrällä mitattuna).