Nollasummapeliä

Kateutta sanotaan olevan kahdenlaista. Yksi reagoi naapurin uuteen autoon pohtimalla, miten voisi itse hankkia vielä hienomman. Toinen miettii, miten saisi naapuri menettämään sen.

Osaisimmepa olla niitä, jotka osaavat iloita naapurin menestyksestä ja kanavoida (mahdolliset) kateellisuuden tuntemukset positiiviseksi, rakentavaksi energiaksi.

Eihän kaverin menestys ole minulta pois.

Jos esimerkiksi Helsingin yliopisto pärjää aiempaa paremmin kansainvälisen tutkimusrahoituksen saamisessa, niin sehän on hieno asia ja koko Suomen etu. Eihän kansainvälisen rahoituksen saaminen ole pois muilta Suomen yliopistoilta?

Paitsi että on.

Koska Suomen yliopistojen rahoitusmalli perustuu nollasummapeliin, niin toisen yliopiston menestyminen on pois muilta yliopistoilta. Samalla logiikalla toimii myös hyvinvointialueiden rahoitus. Jos Kainuussa sairastetaan aiempaa enemmän, niin muilla alueilla hyvinvoinnin pitäisi vastaavasti parantua, koska niiden rahoitus vähenee.

Nollasummapelin keskeinen periaate on, että jos yksi voittaa, niin toiset häviävät.

Nollasummapeliä käytetään sen vuoksi, että sen avulla voidaan varmistaa, että kulut pysyvät asetetuissa raameissa. Valtion korkeakouluille ja hyvinvointialuille allokoima rahoitus pysyy suunnitellun mukaisena, eikä yllätyksiä tule.

Jos valtiolle malli antaa vakautta, niin yliopistoilla ja hyvinvointialueilla se aiheuttaa ennustamattomuutta. Jos paljastuu, että joillakin hyvinvointialueella diagnoositiedot eivät ole menneinä vuosina siirtyneet oikein, niin se vaikuttaa muiden hyvinvointialueiden tulevaan rahoitukseen.

Yliopistojen rahoitukseen nollasummapeli sopii huonosti sen vuoksi, että sujuva yhteistyö eri yliopistojen ja tutkimuslaitosten välillä on edellytys vaikuttavalla tutkimukselle. Rahoituksen tulisi siten paremmin kannustaa yhteistyöhön, kuin asettaa yliopistot kilpailemaan toisiaan vastaan.

Vakaampi ja ennakoivampi rahoitusmalli antaisi niin yliopistoille kuin hyvinvointialuille mahdollisuuden toiminnan pitkäjänteiselle kehittämiselle.