Tuhat uutta tohtoria, mutta miten ja minne?

Tutkimuksen avulla yhteiskunta voi varautua tulevaan. Suomessa tieteen rahoitus on jäänyt huolestuttavasti jälkeen esimerkiksi muista Pohjoismaista, mikä uhkaa näivettää maamme kilpailukykyä. Vastaukseksi koulutustason laskuun Suomen yliopistojen rehtorineuvosto Unifi on esittänyt, että jatkossa Suomi tarvitsee jopa tuhat uutta tohtoria vuodessa. Onko tämä mahdollista saavuttaa heikentämättä tutkinnon laatua ja tuotetun tiedon vaikuttavuutta? Ainakaan tohtorituotanto ei saa olla vain mekanismi lisärahoituksen saamiseksi yliopistoille.

Tohtorikoulutuksen laatua voidaan parantaa yhteistyöllä

Tutkijan ura alkaa väitöskirjan tekemisellä. Tohtorintutkintoon tähtäävissä jatko-opinnoissa on kehittämistä ainakin rahoituksen ennustettavuudessa ja myös koulutuksen vaihtelevassa laadussa. Tohtorikoulutusta voisi parantaa palauttamalla valtakunnalliset, Suomen Akatemian koordinoimat, temaattisten alueiden ympärille rakennetut kansalliset tohtorikoulutusohjelmat. 

Tohtorikoulutuksen rahoituspohjaa voisi laajentaa lisäämällä yhteistyötä julkisen Suomen Akatemian kautta koordinoidun rahoituksen ja säätiöiden välillä. Tavoitteena tulee olla, että valtaosalla jatko-opiskelijoista taataan rahoitus koko väitöskirjahankkeella jo tohtoriopintojen alkaessa edellyttäen toki tutkinnon aikataulunmukaista etenemistä.

Määrä ei korvaa laatua - tutkijauramalli kaipaa jämäköittämistä

Väitöskirja on kuitenkin vasta lähtölaukaus tutkijan uralla, tutkijauramallin ensimmäiseltä porras. Valmistuneille tohtoreille yksi tärkeä uravaihtoehto on jatkaa yliopistossa tutkijoina, tutkijauramallin toisella portaalla. Tohtoreiden rahoituksen pitäisikin olla erityisesti yliopistojen vastuulla. Tämä on tärkeää sekä tutkimusryhmien kilpailukyvyn että tutkimuksen vapauden turvaamiseksi. Yliopistojen lisäksi säätiöillä on useilla tieteen aloilla tärkeä merkitys tohtoreiden rahoittajina. Kehittämällä yhteistyötä säätiöiden ja yliopistojen välillä voitaisiin välttää apurahojen ketjuttamisia esimerkiksi siten, että merkittävän säätiörahoituksen saatuaan tutkija siirtyisi tietyn ajan jälkeen yliopiston palkkaukseen. 

On myös huomioitava, että tutkijatohtorivaihe on yksi urajakso, ei pysyvä työ. Tältä uraportaalta tulee siirtyä joko akateemisella uralla eteenpäin itsenäistyväksi tutkijaksi tai yliopiston ulkopuolelle vaativiin asiantuntijatehtäviin. Etenkin luonnontieteissä ja teknologiassa hyvä keino sujuvoittaa siirtymistä olisi entistä tiiviimpi yritysten ja yliopistojen yhteistyö jo tohtorikoulutusvaiheessa.

Pääsy tutkijauran kolmannelle portaalle itsenäiseksi tutkijaksi on erittäin kilpailtua. Huomattava osa pääsee tälle tasolle Suomen Akatemian akatemiatutkijarahoituksella tai saatuaan merkittävää kansainvälistä tutkimusrahoitusta. Tälle tasolla päässeiden keskimääräinen ammatillinen ennuste on erinomainen, ja huomattavasta osasta tulee professoreita tai tutkimusjohtajia tutkijan uran korkeimmalle, neljännelle portaalle. On luonnollista, että myös korkeimmilta uraportailta ajoittain siirrytään muihin vaativiin asiantuntijatehtäviin yliopistoyhteisön ulkopuolelle.

Kehittämällä tutkijan uraa ennustettavammaksi saadaan lahjakkaimmat opiskelijat suuntautumaan tutkijauralle ja mahdollistetaan kunnianhimoinen, merkittäviin läpimurtoihin tähtäävä tieteen tekeminen.

Näin taataan Suomen kilpailukyky pitkälle tulevaisuuteen!

Kiitän Aila Mustamoa ideoinnista, sparrauksesta ja kommenteista